Mitä on kissahiihto?
Tutustu Lumiversumin kauden kissahiihtoreissuihin:
Yleistä
Lumiversumilla on suhteellisen paljon niin kutsuttuja kissahiihtomatkoja. Olen nähnyt monen kokeneen hiihtäjänkin höristelevän korviaan ja ihmettelevän ääneen, että mitä ihmeen "kissahiihtoa". Vaikka laji on kehitetty jo yli 50 vuotta sitten, monet ihmiset – varsinkaan Euroopassa – eivät sitä vielä tunne.
Kissahiihto on hoidettujen rinteiden ulkopuolella, jokseenkin täysin luonnontilaisilla alueilla tapahtuvaa off-piste-hiihtoa. Termi kissahiihto juontuu siitä, että hiihtäjät viedään ylös mäkien päälle syvässä lumessa kulkemiseen tarkoitetun telaketjutraktorin avulla. Nämä ovat aivan samoja laitteita, joilla hiihtokeskukset huoltavat rinteitään – lumikissoja (englanniksi snowcat). Nämä telaketjujen avulla erinomaisesti hyvinkin syvässä lumessa etenevät kulkupelit pystyvät nousemaan jopa 35–40 asteen jyrkkyisillä rinteillä, tietenkin olosuhteista riippuen.
Lumikissan päälle on asennettu yleensä alumiininen/metallinen matkustamokoppi, jossa hiihtäjät istuvat. Näitä koppeja on paljon erilaisia, koska ne tehdään usein erikseen tilaajan toivomusten mukaan. Useimmiten niihin mahtuu noin 12 henkeä. Tavanomainen kissahiihtoryhmä koostuu lumikissan kuljettajasta, kahdesta oppaasta (pääopas ja apuopas eli englanniksi tail guide) sekä 8–12 asiakkaasta.
Kissahiihdon historia, lyhyt oppimäärä
Kissahiihto sai alkunsa Pohjois-Amerikassa, lähinnä Bugaboos-vuoriston alueella Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkuvuosina. Näihin aikoihin kyseisellä alueella alettiin lennättää hiihtäjiä ylös vuorille helikopterien avulla – näin syntyi helihiihto, joka on jo paljon tunnetumpi käsite. Samoihin aikoihin keksittiin käyttää telaketjutraktoreita samaan tarkoitukseen. Tämä oli kustannuksiltaan paljon edullisempi ja myös sään kannalta varmempi tapa. Jo näiltä ajoilta juontuu sanonta "poor man's heliskiing" – köyhän miehen helihiihto.
1970- ja 1980-luvuilla kissahiihdon suosio kasvoi pikku hiljaa, ennen kaikkea Kanadassa, jossa on valtavat villit vuoristoalueet. Sen sijaan Euroopassa kissahiihto ei ole koskaan saavuttanut samanlaista suosiota kuin Pohjois-Amerikassa. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Euroopan vuoristoissa on huomattavasti vähemmän tilaa. Hiihtokeskukset ovat jo levittyneet joka puolelle, eikä paljon tilaa vaativille lumikissafirmoille ole oikein paikkoja toimia.
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kissahiihto on kuitenkin yleistynyt varsinkin Aasiassa ja Euroopan itäosissa.
Missä kissahiihtoa voi harrastaa?
Kuten edellä todetaan, kissahiihto syntyi Kanadassa, ja siellä sitä edelleenkin eniten harrastetaan. Brittiläisessä Kolumbiassa on parikymmentä eri firmaa, jotka tarjoavat kissahiihtoa. Myös USA:ssa on useita kissahiihtofirmoja, mutta ne eivät yleisesti ottaen ole niin tunnettuja ja laadukkaita kuin Kanadassa.
Toinen alue, jossa kissahiihto on viime aikoina kasvanut voimakkaasti, on Aasia ja itäinen Eurooppa. Venäjä, Kazakstan, Georgia ja Balkanin maat, kuten Makedonia ja Kosovo, ovat nousevia kissahiihtomaita. Näissä maissa on laajoja vuoristoalueita, joihin tulee paljon lunta ja jotka soveltuvat erinomaisesti kissahiihdon harrastamiseen.
Japanissa, jossa tunnetusti tulee paljon lunta ja jossa on vuoria lähes joka puolella, voisi kuvitella olevan paljonkin potentiaalia kissahiihtoon. Siellä on myös yksi erikoispiirre, jota ei ole oikeastaan missään muualla maailmassa: konkurssiin menneet hiihtokeskukset, joiden tyhjät rinteet voisivat toimia loistavasti kissaoperaattorin ylösmenoväylinä sekä laskulinjoina. Tällaisia yrittäjiä siellä jo muutamia onkin, mutta japanilaiseen tyyliin homma hoidetaan hieman erikoisella tavalla. Joissain paikoissa laskeminen on sallittu vain näillä vanhoilla rinteillä, ei niiden ulkopuolella. Eikä muutenkaan tätä potentiaalia ole osattu oikein hyödyntää. Sen lisäksi hinnat ovat usein todella korkeita siihen nähden, mitä rahalle vastineeksi saa. Kannattaakin tutustua tarkkaan siihen, mitä hintaan sisältyy ja minkälaista hiihtoa tarjotaan, ennen kuin varaa kissahiihtopäivän tai -parin Japanissa!
Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa kissahiihto on edelleen – ja varmaan tulee aina olemaan – hyvin pientä. Tarjontaa on vähän, ja lainsäädäntö sekä vuorten ruuhkaisuus tuskin koskaan mahdollistavat varteenotettavia kissahiihto-operaatioita näillä alueilla.
Minkälainen on tyypillinen kissahiihtopäivä?
Useimmiten kissahiihtoloma on 3–7 päivän mittainen pakettiloma, jossa hintaan sisältyy majoitus hotellissa, ruoat sekä päivittäinen hiihto vuoristo-oppaiden johdolla. Yleensä hintaan sisältyy myös kuljetukset lentokentältä autolla ja tarvittaessa lopuksi lumikissalla. Varsin usein kissahiihto-operaattoreiden hotellit sijaitsevat paikoissa, joihin ei autoilla pääse, vaan loppumatka taitetaan lumikissalla.
Joissain paikoissa, lähinnä Pohjois-Amerikassa ja Japanissa, on mahdollista mennä kissahiihtämään myös vain yhdeksi päiväksi. Tällöin turvallisuusasioihin sekä muuhun järjestelyyn menee sen verran aikaa, että itse hiihdon osuus jää usein hieman lyhyeksi.
Tavallisesti usean päivän kissahiihtopaketeissa päivä alkaa aamiaisella klo 7–8 aikoihin, ja yleensä klo 9 aikoihin siirrytään lumikissaan, joka on pysäköitynä suoraan hotellin edessä. Aamupäivän aikana hiihdetään yleensä 4–6 mäkeä, minkä jälkeen pysähdytään lounaalle. Useimmiten lounas syödään maastossa, mutta jos sää on todella kylmä ja huono ja päivän hiihtoalue on lähellä hotellia, voidaan tulla takaisin hotellille syömään.
Lounaan jälkeen hiihdetään vielä yleensä toiset 4–6 mäkeä, ja sen jälkeen päivä rupeaakin olemaan paketissa. Paluu hotellille tapahtuu useimmiten kissalla, mutta joskus on mahdollista hiihtää takaisin hotellin pihaan. Sauna, palju ja after-ski-juomat takan ääressä (ja some-päivitykset!) odottavat jo.
Kissahiihdossa laskulinjojen korkeuserot vaihtelevat tavallisesti 300 ja 500 metrin välillä, ja päivässä normaali laskettava korkeusero vaihtelee 3 ja 4 kilometrin välillä. Nousut takaisin seuraavan laskun päälle kestävät useimmiten noin 20–30 minuuttia. Joskus, jos mennään kauas hotellilta, aamun ensimmäisessä nousussa saattaa mennä pidempään, jopa 45–60 minuuttia, mutta tämä on varsin harvinaista. Kyllähän helihiihdossa enemmän korkeuserometrejä päivässä hiihdetään, mutta se on toisaalta monesti kalliimpaakin ja tuottaa vielä moninkertaisesti enemmän haitallisia päästöjä kuin kissahiihto.
Kissahiihdossa on myös joitain huomattavia etuja verrattuna helihiihtoon. Ensinnäkin kissahiihtoryhmällä (8–12 laskijaa) on käytössään sama lumikissa koko päivän, jolloin on mahdollista jäädä kissaan lepäämään, lämmittelemään tai korjaamaan varusteita samalla, kun kissa ajaa jälleen alas noutamaan hiihtäjiä. Tämä harvoin onnistuu helihiihdossa, koska yksi kopteri lennättää päivän aikana kahta tai kolmea ryhmää. Toinen tärkeä etu on se, että kun lunta tupruttaa taivaan täydeltä – ja lumihan on juuri silloin parasta ja keveintä – helikopteri pysyy maassa hotellin takapihalla ja porukka pelaa korttia. Lumikissa taas tykkää lumesta ja möyrii mielellään menemään, ja puuteria korkkaavat hiihtäjät hymyilevät!
Lumikissassa on melkein aina lämmityslaitteet, joten kissahiihdossa tulee harvoin liian kylmä, vaikka sää voi joskus olla melkoisen holotna – nuorille tiedoksi, että tämä tarkoittaa kylmää! (varsinkin Siperiassa).